Kuvaajan kanssa ei kyennyt kommunikoimaan inhimillisesti, ja hän piiloutui oikeuksiensa ja lakien taakse. Menin kokeilemaan toimittaja Ihamäen keskustelualttiutta, ja ajauduinkin suoraan lähetykseen. Toimittaja oli kuvaajaa vielä pahempi. Älykäs, sanavalmis ja hyvin kieroutunut rasistisika hehkutti kilpaa poliisisika Vainion kanssa edessämme olleiden ihmisten hylkiömäisyyttä.

Odottelin ohjelman ilmaantumista nettiin, mutta kun sitä ei perjantaihin mennessä ollut laitettu, soitin Ylelle. Siellä kerrottin, että kaikkia ohjelmia ei laiteta nettiin ja ohjelma on “herrassa”. Ihmettelin sanaa, ja sain kuulla jotain epämääräistä ylemmästä tahosta. Joku korkeammalla siis oli päättänyt laitetaanko, vaiko eikö laiteta ohjelmaa nettiin. Minulle luvattiin ” katsoa mitä voidaan tehdä” ohjelman saamiseksi nettiin. Ei näköjään voitu mitään.

Tänään maanantaina soitin heti aamutuimaan Ylelle ja pyysin saada ohjelman kuultavaksi. Pyyntööni suostuttiin ja nyt, hyvät naiset ja miehet, saatte todeta omin korvin miten yhden ihmisen rasismi muuttuu poliittiseksi rasismiksi, eli fasismiksi:

Romanileirit ovat tulleet jäädäkseen

Ihmisen nerouden voi todeta vain ihmisen tekemien asioiden kautta, tarkemmin ihmisen asioille antamien merkitysten kautta. Niitä voivat olla niin teksti, lusikka, elokuva, kuin vaikka rikkinäinen silmälasin sanka tai mikä tahansa roskiksesta dyykattu asia, sekä myös ulkoiset oman erityispiirteen tunnukset kuten toteemipaalu, oma ulkoasu jne… Nerous ei ole kuitenkaan harvojen yksilöiden etuoikeus, vaan jokaisen meistä.
Käyttäkää sitä hyväksenne rakkaat kuomat. Ensimmäisen mietekokoelma vihjeet auttavat toteuttamaan tätä.
Nerous on, ainakin minulle, helppoa tunnistaa. Asiat, tai ihmisten luomat erilaiset merkitykset joista pidän OIKEASTI, ovat neroutta.

Fanitus on yhden ihmisen neroduen palvontaa, ja saattaa helposti johtaa harhaan, joten sitä pitää vältellä. Ainakin yksi hengellinen johtaja on tämän tajunnut, ja lakkauttanut neroudentuotteen korruptoitumisen. Oli kyse sitten uskonnosta, ideologiasta tai mistä tahansa. Populaarikulttuurista on helppo löytää esimerkkejä neroudesta: yleensä ensimmäiset HBO:n laatusarjan kaudet ovat loistavia. Sen jälkeen taso laskee, koska motiivi ei ole enää henkilökohtainen. Usein myös blockbuster-elokuvien jatko-osat ovat väärien motiivien siivittämää kuraa.
Tätä nyt luomaani ajatussommitelmaa kutsuttakoon työksi. Ei, en käy töissä, vaan teen työtä!

Ainoa mitä en ole tietoisesti tai tiedostamatta ole kyennyt katsomaan on aidot sotavideot. Tällä hetkellä useat kaverit linkittävät facebookissa Wikileaksin Collateral Murder-sivustoa, jossa on siviilien tappamista alkuperäisellä kuva ja ääninauhalla. Sotilaat naureskelevat ampuessaan, ja onnittelevat toisiaan hyvistä osumista teloituksen jälkeen.

Eikä siinä vielä kaikki. Siviilit yrittävät tulla auttamaan kituvaa, mutta joutuvat myös luotisateeseen.

Ekat oikeat lähisotakuvat mä näin vasta pari viikkoa sitten, ja kokemus oli aika paha. Kyseessä oli tämä video.  Nyt jälkeenpäin, ja Collateral Murder videon katsomisen jälkeen ei enää tunnu niin pahalta. Propaganda toimii, ja tunnen vain vihaa.

Suurin osa sotavideoista on propagandaa, ja tarkoitettu herättämään vihaa tai sympatiaa jotain kohtaan. Kannattaa muistaa, että molemmilla puolilla on sadistista pohjasakkaa, ja lähes jokainen meistä on valmis tekemään lähens mitä tahansan kelle tahansa. Siksi ainoa tapa on kieltäytyä ja siirtyä väkivallan riskeistä mahdollisimman kauas, sekä pyrkiä olemaan tukematta mitään laillista väkivaltaa ketään kohtaan. Armeijan käyneet voivat aloittaa vaikka tästä.

1. Go further: Paska dokakri,  missä jotkut trendihipit ja julkkis joogaa ja syö terveellisesti. Ärsyttävän epäpoliittinen ja laimea. Joo, ja sit ne “pyöräilee” amerikan halki, paitsi että niillä on joku helvetin iso bussi ja kuvausauto,  ja vielä joku kolmaskin SUV. Ehkä niillä oli kivaa…vittu.

2. This revolution:  Rakkaustarina mediatalon kuvaajan ja mustablokkilaisen välillä. Välillä ihan mukava elokuva. Käytetty hyvin digikameraa, ja filmiä(?) hyväksi autenttisen tunnelman saavuttamiseksi. Ehkä tämä on yhden miehen munien kasvusta kertova elokuva.

3. Battle in Seattle: Legendaarisen mielenosoituksen kuvaus fiktiivisillä hahmoilla. Elokuva sisältää oikeaa mielenosoitusmateriaalia taidokkaasti editoituna juoneen, joka sytyttää vihan kaikkea kohtaan. Jotain romanttista lätinää on joukkoon tässäkin tungettu. Näistä leffoista kaikkein paras, mutta loppu vituttaa. Tyypit juhlivat enemmän omaa putkasta pääsyään, kuin sitä mitä oikeasti saavutettiin, vitun luuserit..siis käsikirjoittajat.

Edit: Mallikansalaiset

Porthania P1 oli tänään täynnä. Kankaalle oli heijastettu pedofiilin näköisen miehen kuva. Yllä teksti “most dangerous philosopher in the west”. Mies saapui saliin ja puhui kaksi tuntia niitä näitä. Räkä lensi ja hiki virtasi.

Tapahtuman otsikko “mitä on olla kommunisti nykypäivänä” oli laajahko aihe. Tai ehkä niin suppea tai mahdoton lähestyttävä, että luennossa käsiteltiin neurotiedettä ja tieteen filosofiaa, dubain hassuja hotelleja, uusia teknologisia härpättimiä, luomurokaa, Starbucksia… Oli mukaan sotkettu myös commonsseja, kommunisteja, Kiinaa, äärioikeistoa, perustuloa jne..

Slavoj Žižek uskoo, että globaali demokraattinen kapitalismi, jonka viehätysvoimaan kommunismi sortui, tulee myös romuttumaan. Liberalistinen todellisuus ei olekaan vain halvempia banaaneja ja enemmän pornoa ja enemmän vapautta, vaan samaa riistoa erilaisilla painoarvoilla. Kiinalainen, venäläinen ja italialainen kapitalismi ovat erilaisia. Tässä ajassa populistinen äärioikeisto on ainut joka pystyy toimimaan. Retoriikkaa on lainattu vasemmistolta, sekä tietoisesti hämmennettu rotuennakkoluuloja.

Marx puhui kapitalismin itsetuhosta Grundrisse-teoksessaan, jossa puhuttiin myös general intellectissä. Se tarkoittaa yleistä älyä, kieltä, kokemuksia, kulttuuria.. Marxin mukaan GI on automaattisesti kollektiivista. Microsoft on saanut multimiljoonansa, ei sijoittamalla tehdastyöhön lisäarvon toivossa, vaan valtaamalla osan kollektiivisesta yleisestä älystä, eräästä commonista, ja valjastamalla sen lähes monopolimaiseen asemaan.

Toinen globaalin demokraattisen kapitalismin ristiriita on luonnollisesti ympäristö, josta ei nyt enempää.

Sitten hieman monimutkaisempaan filosofiseen pohdiskeluun. Oman vapaan tahdon illuusio, verrattuna reduktionistiseen totuuden etsimiseen. On jo onnistuttu tekemään tietokoneella kauko-ohjattava eläin, ja on vain ajan kysymys millon sama tehdään ihmiselle. Mielenkiintoisinta asiassa on, miltä ihmisestä tuntuu olla jonkun muun ohjaama omien aivojen kautta. Lääkkeillä voidaan manipuloida aivojen osia toimimaan määrätyllä tavalla, mutta voiko ihminen olla vapaa ylipäänsä? Tiede tulee löytämään aina pienempiä ja pienempiä osia, kunnes todetaan, että kaikki tapahtuu luonnonlakien avulla, ja se on vaarallista. Pitäisi mielummin pitää illuusio vapaasta tahdosta ja todellisuuden epätäydellisyydestä. Vertauskuvana Zizek käytti tietokonepeliä, jonka taustakuvaa (metsää tai taloa) ei ole ohjelmoitu, eikä sinne voi mennä kurkkaamaan. Se ei ole pelin kannalta olennaista.

Uudessa kapitalismissa emme Zizekin mukaan enää osta vain tuotetta, vaan puhtaan ideologian.  Esimerkiksi Starbucks-ketju kertoo myyvänsä luomua ja reilun kaupan kahvia, sekä lahjoittavansa kehitysmaihin osan tuotosta. Yritystoiminta on lähes antikapitalistista, mutta ei edistyksellistä. Me rikkaat ostamme hyvää omaatuntoa kahvikuppi kerrallaan, mutta epätasa-arvo ei vähene. Rikkaat pelastavat maailman, omansa..

Vasemmiston viime vuosikymmenien ainut taloudellinen uudistusidea, perustulo, ei saa Zizekiltä kannatusta. Kapitalismi laitetaan vain ajamaan sosialistista asiaa, ei vallankumousta. Se voisi olla yksi tapa säilyttää sosialidemokratia kapitalistisessa järjestelmässä, mutta johtaisi samaan “rikkaat pelastavat maailman”-ajatteluun.

Lopuksi Zizek puhui ideologioista ja unelmista. Kannattaisi mielummin käsitellä omia unelmia, ja hylätä vastustajien ajattelu tykkänään. Vihollisten kommunikointiin ei pidä vastata edes kieltävästi, sillä heti annetaan oikeutus väärälle retoriikalle. Me harjoitamme ideologioita koko ajan, mutta emme välttämättä usko niihin. Esimerkkinä edustuksellinen demokratia: harva siihen uskoo, mutta moni kuvittelee muiden siihen uskovan, ja siksi äänestää.  Asioiden, tai unelmien,  käsittely ja järkeistäminen olisi kannattavaa.

Normalisoiuminen on ristiriidan ydin. Pitää olla kiitollinen, omituista kyllä, että tuotannon tehokkuus ei meidän kapitalistisessa järjestelmässä ole tätä korkeampi. Jos se olisi niin kriisitilanteessa köyhtyminen ja työttömyys olisivat vielä nopeammin kasvavia, ja inhimillinen kärsimys lisääntyisi. Olisi suurempi palkkatyövoiman ylitarjonta, tukien saajia olis valtavasti enemmän, paine yhteiskunnassa kasvaisi. Nämä asiat ovat mielestäni neutraaleja tai positiivisia, mutta mediassa niitä pidetään huonoina asioina. Ongelmallisia ne ovat vain talouskasvuun perustuvassa talousjärjestelmässä, ja juuri tästä valtamedioissa puhutaan tietoisesti tai tiedostamatta. Käsittääkseni nollakasvu tai miinuskasvu eivät ole mahdollisia kapitalistisen järjestelmämme rakenteen takia. Jo liian hidas kasvun nopeutuminen luo väistämättä kurjistumista. Syy tähän on se, että elämme jatkuvassa velassa.

Maapallon elinolot voivat tuhoutua liiallisen energian ja materiaalintuotannon ja kulutuksen takia. Tämä johtuu siitä, että siihen on ollut mahdollisuus ja on yhä edelleen. Toden näköisesti jokainen sivilisaatio ja yhteiskuntajärjestys olisi ajautunut samaan tilanteeseen. Maapallon koko on niin valtava, että sen rajallisuuden huomaa vasta viime hetkellä ennen tuhoa. Siksi en voi suoraan syyttää juuri tämän hetkistä järjestelmää. Sosialismi painisi samojen asioiden kanssa, kuten anarkiakin. Ajankohta voisi olla eri, ja ratkaisut voisivat olla joko brutaalimpia tai humaanimpia kuin nyt.

Tässä maailmanajassa ja yhteiskunnassa pitää puuttua konkreettiseen ongelmaan. Ongelma siis on energiankulutus ja kulutuksen välttämätön kasvu. Kasvusta ei pääse eroon kuin vaihtamalla järjestelmä arvostamaan maapalloa tärkeimpänä asiana. Tämä muutos pitäisi tehdä kollektiivisesti. Tällä hetkellä se ei vaikuta toteutuvan, vaan Kööpenhaminan neuvotteluissa tehdään konservatiiviset päätökset ja yhteiskunnat tulevat ne suurilta osin hyväksymään. Minä ja miljoonat muut eivät!

Ei pidä haikailla mennyttä toimivaa yhteiskuntaa, koska realiteetit ovat muuttuneet. Maailmalla on todisettavasti rajat, joita järjestelmä ei ota huomioon. Kapitalismista on päästävä eteenpäin, ei taakse päin.

Voin ilmoittautua yhdessä pirjo, 47, kanssa prekariaatin äänenkantajaksi. Pirjo toimii alihankittuna pienen kaupungin suuressa tehtaassa siivoajana, minä paskaduunista kieltäytyneenä bilettäjä Isossa Kaupungissa. Ensi viikolla myös laitoskeittäjä seppo ,25, tulee tuntemaan olonsa turvattomaksi ulkoistuksen takia. Potkuja ei tule, mutta tahdin tiukennuttua ja ruoan laadusta valittavien asiakkaiden takia ailahteleva mieli järkkyy.

Kansan Uutisten artikkelissa väitetään taas kerran virheellisesti, että pätkätyöläiset ovat  prekariaatti. Kyseinen disinformaatio näyttää olevan johdonmukaista kaikissa “valtamedioista” tulevissa viesteissä. Prekariaatti on todellisuudessa olonsa jatkuvasti taloudellisesti uhatuksi ja epävarmaksi tuntevien henilöiden joukko, jolla ei välttämättä muuta yhteistä olekaan. Meihin kuuluu miljoona viiva 2,5 miljoonaa suomalaista, ja joukko kasvaa jatkuvasti. Lyly toteaa oikein, että prekariaatin äänenkantajat ovat akateemisaia pätkötyöläisiä. Itse pidän tätä toisaalta hyvänä asiana,  koska prekaarikollegoilla sepolla ja pirkolla ei ole välttämättä tarpeeksi kattavaa taustatietoa ja argumentaatiotaitoa, muuhun kuin blogaamiseen.

SAK:n ja prekariaatin välillä on kuitenkin perustavanlaatuisia näkemyseroja. SAK lähtee siitä, että sosiaaliturva ja muu turva ansaitaan työn kautta. Prekariaatti lähtee siitä, että kaikille kuulu kansalaispalkka. Jos haluaa tehdä sen päälle työtä, niin siitä saa varsinaista palkkaa.

– En hyväksy myöskään paskaduuni-ajattelua. Kaikki työ on arvokasta. Jos työssä on vääriä elementtejä, se pitää muuttaa mielekkäämmäksi.

Virhe, VIRHE, VIRHE. Palkkatyö ja työ ovat eri asioita. Jos joku on niin idiootti, että maksaa minulle palkkaa vaikka juttelemisesta ja dokaamisesta (näitäkin ammatteja on), niin olen palkkatyössä ja Lylyn näkemyksen mukaan aktiivinen ja kelvollinen. Sensijaan tästä kirjoittamisesta kukaan ei maksa minulle palkkaa, vaikka moni muu surkeampikin tuhertelija saisikin palkkaa, olen siis passiivinen. Uutta työtä käsittelevässä kirjallisuudessa kerrotaan hyvin juurta jaksaen se, että työ ei ole enää välttämättä määrätyssä paikassa, määrättyyn aikaan, määrätyn henkilön, määrätyllä tavalla, määrättyä asiaa tuottavaa tekemistä.

Taistelun pitäisi olla yhteinen. Nähdäkseni on hetki, jolloin AY-liike palaa takaisin vasemmistolaiseksi liikkeeksi, tai jumahtaa taantumuksen monoliitiksi. Vasemmisto tulee porskuttamaan joka tapauksessa kohti kansalaispalkan suomaa varmuutta ja mahdollisuutta kieltäytyä 2000-luvun palkkaorjuudest.

Helsingin kaupunki on jo vuonna 1996 tehnyt päätöksen kaksinkertaistaa pyöräilijöiden määrä. No ei se pyytämällä lisäänny. Nyt on kuitenkin uudet tuulet puhaltamassa. Kuten aikaisemmin mainitsin, Helsinkiin on saatu uusi “pyöräilyasiamies”. Tarkemmin sanottuna Marek Salermo on kaupunkisuunnitteluvirastossa liikennesuunnitteluosastolla korvannut jonkun vanhan patun, joka oli enemmän polkupyöräilyn esteenä kuin kehittäjänä. Toivotan onnellisia eläkepäiviä patulle, ja Marekille paljon vuosia edessä.

Huomenna kuitenkin voidaan taas osoittaa, että kaduillakin on turvallista ajaa, jos on poliisit auttamassa ja 300 pyöräilijää ympärillä. Lähtö on 16.45 vanhan linja-autoaseman pihalta, tai 17.00 Havis Amandalta. Itseasiassa autojen seassa on kuusi (6) kertaa turvallisempaa, kuin kevyenliikenteen väylällä, kertoi Salermo..

Lisää irtonaisia faktoja: Helsingissä on pyöräteitä 1200km, Kööpenhaminassa 360km. Kuten kaikki Köpiksessä käyneet tietävät, niin siellä voi ihan tosissaan kulkea pyörällä paikasta toiseen ilman töyssyjä, poukkoilevia jalankulkijoita ja hengenvaarallisia tilanteita autojen kanssa. Salermon ajatuksissa on tuoda vastaavaa polkupyöräily ideologiaa myös suomeen. Prosessit ovat hitaita, mutta hyvällä tuurilla jo tänä kesänä saamme nähdä tuloksia mm.” pyörätaskuista”, eli polkupyörien ryhmitysalueista liikennevalollisissa risteyksissä.

Tässä ei ole aivan se “tasku”, mutta muuten huomattavasti fiksumpaa liikennesuunnittelua, kuin vaikka tämän hetkinen mannerheimintien alkupätkä.  Ymmärtääkseni autot saavat ryhmittyä kuvan suojatien taakse pyöräkaistalle kääntyäkseen oikealle. Pyöräilijän huomaa varmemmin kuin tämänhetkisissä kuolleissa kulmissa.

Sen sijaan täällä on paljon kaikkea hauskaa katseltavaa. Itse osuin pehmeästi Turkin ÖDP:n ja Ruotsin Piraattiliiton väliin.

Koitin tänään päästä myös tänne, kun näin ohi ajaessa mainoksen, jossa kerrottiin vapaaehtoisesta sisäänpääsymaksusta, mutta.. Eihän työttömällä ole keskellä viikkoa varaa laittaa tuollaisia summia vaatteiden säilytykseen, kun kaikki menee viinaan. Pakko todeta, että tuskin se politiikka minun tuellakaan olisi pelastunut..

Minneköhän tässä vaalihulinassa vielä tulee mentyä. No suomessa en aio äänestää, thats Europe dudes!